Alkusyksystä olen piipahdellut useissa  silmiä hivelevän hienoja leipomuksia ja ruokia esittelevissä blogeissa. Kuten tunnettua, olen melkoisen kokenut sokerileipuri, mitä tulee esim piparkakkutaloihin. Ja tästä rohkaistuneena suostuin itselleni likipitäen mahdottomaan haasteeseen. Tähän extreme-lajiin liittyy kiinteästi kaksi pikkupoikaa, jotka nytkin ehdottivat munkkien paistamista. No, pikkujuttuhan tuo, mietin ja etsin perinteisestä keittokirjastani, Maija keittää kotona alkuperäispainoksesta (1958) seuraavan reseptin:

Nuorimmainen säilytyksessä olleista kieltämättä vihjaisi, "Kannattaisi katsoa netistä", mutta siihen ei mielestäni ollut tarvetta. Kovalla tohinalla aamupalan jälkeen aloimme tehdä taikinaa ja vesi kielellä odotimme tulosta, sokerista munkkierkkua ja mehua. Ensimmäinen komplikaatio: ei öljyä. Helposti korjattu ja  kaupasta tullessa nenään tuli hyvä munkkitaikinan tuoksu. Olimme laittaneet siihen hiukan kardemummaa ja sitruunan kuortakin. Mieshenkilö vastasi kuumasta öljystä ja siitä, että kaksi pikkunenää ei mennyt liika liki. Ensimmäistä satsia en kuvannut, meni ikään kuin "hukkaan" - ei kuitenkaan suihin, vaan roskiin. Olivat päältä kauniin ruskeita, jopa jokunen rinkelimallinenkin, mutta sisus oli ihan taikinaa. - Toisen taikinan (oikein, teimme toisen taikinan) tuloksen sitten kuvasin kaikille herkkusuille katsottavaksi  siis niin kuin ihan ns opetusmielessä:

Näillä voisi ladata kanuunan, niin olivat pinnaltaan "rapeat"... ja entäs sitten sisältä?

Kakkublogistit aina esittävät hienoja juttujaan myös siten, että kakkujen eri kerrokset ja niiden materiaali hienosti näkyvät. Meidän munkkien sisällöstä ei voi erehtyä:

Viimeisessä rasvakeitoksessa käytettiin älyä ja tehtiin pieniä munkkeja.Oletuksena oli, että ne olisivat kauniin ruskeita ja sisältä kypsiä:

Ne olivatkin sisältä ihan syötävät, mutta sinne päästäkseen nuorempi miekkonen oikein kuori saavutuksiamme... Ja että mitä tuo pakkausteippi tekee tuossa? Senhän tietää jokainen, joka lähtee ostamaan puuttuvaa öljyä ja antaa Mieshenkilölle tehtäväksi valmistaa "sokerointialustan". Meinaan oli teipillä tuo leivinpaperi taatusti niin kiinni paitsi puualustassaan (ihan hieno idea), niin myös tiskipöydän teräspinnassa (ei niin hyvä idea), että teipistä jäi sitkeät ja rumat jäljet tiskipöytään.

:

Kuten huomaatte,  tiukassa on ollut ja varmasti pysyi paikoillaan tämä sokerointialusta.

Lisäksi voin tästä reseptistä kertoa, että hiukan minua hämmensi, kun missään blogissa ei mainittu sitä siniharmaata rasvausvaa, joka valtasi paitsi keittiön, niin eteisen, olohuoneen ja vaatehuoneen. Liinavaatekaapista puhumattakaan. Kuvaa ei siitä vaiheesta ole, en nähnyt reittiä kameran luokse.  Pitää oikein kysyä esimerkiksi Kotiäidiltä, miten hän kaikesta tästä niin hirmuisen hienosti selviää!

Mikä sitten lohduksi, kun kaksi munkkia kaipaavaa pikkumiestä urheasti yrittivät olla niin kuin ei yhtään harmittaisi? Ei muuta kuin  kaupungille ja siellä parhaaseen munkkikahvilaan. Ni-ih.  - Ja lisäksi kauppahalliin, josta heräteostona vielä näitä veijareita:

Rapujen keittoepisodi onkin sitten ihan toinen tarina. Ja yksi asia on varma: leipuribolgia minä en sittenkään perusta ;D