Jotkut varmasti muistavat,miten vakavasti taannoin pohdin oman leivontablogin perustamista. Silloin oli kyse munkkien paistamisesta. Jätin sitten asian harkintaan.  Tuli eilen illalla sama mieleen, kun paistoin perinteiset joulupullat, jotka olen antanut ystäville joulutervehdyksenä. Tunnelma  leppoisa, loma edessä. Tunnistatte tilanteen varmaan. Taikinaa siinä peittäessäni  silmäni osui pöydällä  yksinään orvon näköisenä odottavaan kananmunaan -  mitä siinä muuta kuin miettimään, heittääkö pois vai jatkaako, hyvän makuinen taikinakin  vielä. Päätin odottaa ja katsoa. Mahtaako muna sittenkaan olla ihan välttämätön, lohduttelin itseäni...

Tämmöiset tänä vuonna. Taikina nousi hyvin,  uunissa katasrofi sitten paljastui. Joulu-ukkoni ja -akkani ja pikkupullaset repesivät ja koostumus on kieltämättä aika  tanttua eli melkoisesti saapi pureskella ;)  Maku on mitä parhain. Siitä pitää itseään kiitellä!

Alla yksityiskohtakuva niin kuin leivontablogeissa tapana on:

.

Lohtuna oli sitten eilen tullut Jatan joulutervehdys:

Siinä somasti joulun marmelaadit ja joulukranssi,kiitos Jatalle!

Ai miten sitten kävi noiden melko raskastekoisten pullien?  Laitoin nättiin astiaan servettien kera ja vein putkiremppaa viiimeistelevien miesten taukotupaan klo 9  aamulla. Annoin ohjeeksi kastaa kahviin ja haukata vasta sitten. Ihan olivat tyytyväiset ilmeet, nimittäin tuoreen pullan tuoksua ei kukaan  väheksy, se tuo hymyn huulille kaikille. Ukot ja akat pakkasin sellofaaniin ja annan ystävistäni sille, joka niitä ei syö, vaan kuivattaa ja laittaa mökille seinälle (hiirille kelpaavat kovemmatkin käntyt).